Pääkirjoitus: Voihan visentti!

Nina Trontti, eläintenhoitoyksikön päällikkö

Korkeasaaren kolme visenttiä eivät vielä tiedä, että niiden lauma kasvaa kahdella nuorella lehmällä lähiaikoina. Bratislavasta maaliskuussa tuodun lehmän yhdistäminen sonnin ja 15-vuotiaan lehmän kanssa sujui hyvin rauhallisesti, vaikka hoitajia ja itseänikin jännitti kovasti eläinten ensi kerran kohdatessa isossa ulkotarhassaan. Olen ollut onnekas ja saanut kokea useita muistorikkaita hetkiä eläintarhojen sukupuutolta pelastaman lajin kanssa.

Ensimmäinen mieleeni jäänyt visenttimuisto on jo lapsuudesta, seison visenttitarhan luona suuren kiven päälle kiivenneenä ja odotan, että eläimet tulisivat lähemmäs aitaa. Toinen muistoni liittyy visenttien luontoonpalautukseen 1997, jolloin Korkeasaaresta lastattiin kolme nuorta lehmää kuljetuslaatikkoihin ja rekan kyytiin matkalle venäläiseen suojelualueelle.

Olin kesätöissä eläintenhoitajana märehtijäryhmässä ja lastaustilanne oli hermoja raastava. Eläinlääkäri sai nukutettua kolme eläintä peräjälkeen ja pressun reunoissa oli kymmenkunta eläintenhoitajaa nostamassa kutakin visenttiä omaan kuljetuslaatikkoonsa. En koskaan unohda sitä, miten laatikko heilui, kun eläin sai herätteen ja nousi jaloilleen. Onneksi matka oli sujunut ilman kommelluksia perille saakka.

Kolmatta muistoani olen voinut vaalia vierailemalla Luonnontieteellisessä keskusmuseossa, jossa yhdessä dioraamassa on arovisentiksi muuntunut suuri visenttisonni, jota olen hoitanut. Mieltäni lämmittää, että sonnin katkennut sarvi muuttuikin entistä komeammaksi arovisentin sarveksi. Eläintarhan eläimet jakavat luonnonsuojelun lähettiläinä toimintaa myös museoissa.

Tuoreimmat muistoni liittyvät nykyisen visenttitarhan valmistumiseen. Kesällä 2012 olimme aamuvarhaisella siirtäneet visenttilehmät toisesta tarhasta uuteen hienoon tarhaansa. Olin viimeistä päivää töissä ennen kesälomalle jäämistä ja noin kello neljän maissa radiopuhelimesta kuului viesti: ”Nuoret lehmät ovat hypänneet kasvialueelle ja syövät puuntaimia”. En olisi arvannut, että jonain päivänä pääsen rakentamaan väliaikaista lauta-aitaa visenteille. Lehmät olivat ketterästi loikanneet reilun metrin korkuisten kivien yli nautiskelemaan vasta istutettujen puiden tuoreista lehväksistä.

Niin ja olisi minulla kerrottavaa siitä Helsingin suurimmasta sonnistakin, mutta siihen voimme palata vaikka visenttivasikoiden toivossa ensi vuoden puolella. Visenttitarhan luona tavataan!