Berberiblogi, osa 7: Uusi koti apinanpoikaselle

Korkeasaaren kuraattori Hanna-Maija matkusti lokakuussa Barbary Macaque Awareness and Conservation -kansalaisjärjestön suojelutiimin avuksi kenttätyöhön Marokkoon. BMAC työskentelee uhanalaisten berberiapinoiden auttamiseksi ja Korkeasaari on tukenut järjestön toimintaa vuodesta 2016. Berberiblogissa pääsemme seuraamaan Hanna-Maijan havaintoja matkan varrelta ja tutustumaan siihen, miten berberiapinoiden suojelutyötä tehdään Marokossa.

Marokossa 24.10.2019

Mikä päivä! Eilen tuli tietoon, että viranomaisilla on hallussaan pikkuruinen berberiapina, ja tänään veimme poikasen takaisin luontoon. En olisi uskonut, että tällaisenkin kokemuksen saisin kokea Marokossa, varmasti muistan vielä mummonakin.

Alun perin meidän piti pitää vielä pari viimeistä kokousta, käydä ehkä vanhassa kaupungissa ja viimeistellä asioita ennen lähtöä, mutta Ahmedille tullut puhelu muuttikin kaiken. Saimme kuulla, että pieni apinanpoikanen, naaras, oli löytynyt yksin tieltä harhailemasta ja huolestunut ohikulkija oli soittanut viranomaiset paikalle. Aloimme selvittää, mistä laumasta poikanen mahdollisesti on kotoisin vai onko se kenties hylätty lemmikki. Poikanen löytyi hyvin karulta seudulta, jossa elää ilmeisesti hyvin pieni ja koko ajan pienenevä ryhmä, mutta ryhmän tarkasta sijainnista ei ole edes tietoa. Päätimme siis palauttaa poikasen tutkimiimme apinaryhmiin, parempiin ympäristö- ja ravinto-olosuhteisiin, sillä näihin laumoihin palautukset olivat aiemmin onnistuneet hyvin.

Sydän meinasi särkyä, kun Ahmed tuli hakemaan meitä aamulla ja takakontissa, isossa kuljetuslaatikossa oli pieni ja laiha berberiapinanaaras. Syötimme ja juotimme pienen ennen matkaan lähtöä, ja varsinkin viinirypäleet maistuivat sille. Lähdimme matkaan Bouhachemiin, jonne Mohamed oli mennyt jo aikaisin aamulla etsimään sopivaa laumaa, johon voisimme palauttaa poikasen. Olosuhteet ja lauman tilanne pitää selvittää tarkkaan ja harkita hyvin, mihin laumaan poikasta voi yrittää siirtää. Berberiapinoilla lauman urokset hoitavat tiiviisti poikasia ja juurikin urokset ovat erityisen kiinnostuneita laumaan tuotavista poikasista.

Ensin ajattelemamme ryhmä tuli vastaan liian alhaalla metsissä, tien lähellä, ilmeisesti metsässä samoileva ihmisryhmä koirineen oli säikäyttänyt ne. Toinen ryhmä olisi muuten käynyt hyvin, mutta juuri niiltä oli vain paria viikkoa aiemmin kaapattu pieni poikanen (joka saatiin onneksi nopeasti palautettua omaan laumaansa takaisin!), joten ne suhtautuvat hyvin epäilevästi kaikkiin ihmisiin. Kolmas näkemämme ryhmä asustaa yleensäkin liian lähellä teitä, ja potentiaalisesti ihmisistä kiinnostunut entinen lemmikki, joka ei osaa varoa myöskään autoja, ei ole hyvä jäsen tällaiseen porukkaan.

Löysimme lopulta sopivan ryhmän syvältä metsän siimeksestä ja menimme sinne Monkey Busilla apinoinemme pomppuista metsäautotietä pitkin. Tunnelma oli huolestunut ja hieman jännittynyt, kun poikanen päästettiin kuljetuskopasta metsään. Ikinä ei voi tietää, miten tällaisissa tilanteissa käy! Tuntematon paikka ja iso apinalauma pelotti poikasta ja alkuun se meinasikin hakeutua takaisin meidän seuraamme. Onneksi Mohamed sai pikkuapinan huomioon käännettyä itseensä ja lähti johdattamaan poikasta lähemmäs laumaa. Siinä vaiheessa lauma oli lähtenyt jo kauemmas, mutta yksi iso uros tarkkaili tapahtumia kiinnostuneena ja lähti seuraamaan Mohamedia ja pikkuista poikasta. Me muut jäimme jännittämään ja odottamaan uutisia autoon.

Hetken päästä iloinen Mohamed palasi yksin metsätietä pitkin ja kertoi liikuttuneena, kuinka heitä seurannut iso uros oli napannut poikasen syliinsä, laittanut sen selkäänsä ja lähtenyt takaisin kohti laumaansa. Uros ei ollut meinannut uskaltaa lähestyä heitä, mutta Mohamed oli keksinyt mennä puun taakse piiloon, jolloin poikanen oli huutanut hätääntyneenä ja silloin uros oli ottanut poikasen itselleen.

Olemme iloisia, että tämä poikanen sai toisen mahdollisuuden, mutta toki kaikki toivomme, että takavarikoitujen apinoiden luontoonpalautuksia ei tarvitsisi tehdä ollenkaan. Oma perhelauma on paras kasvuympäristö pienelle poikaselle, emmekä voi edes tietää, miten traumaattisia kokemuksia entisillä lemmikeillä on takanaan. Onneksi tämä pikkuinen oli vielä nuori, tämän kesän poikanen, joten sillä on hyvät mahdollisuudet sopeutua villiin apinan elämään uudessa perheryhmässään.

Palautuksen jälkeen vierailimme BMACin keskuksessa, jonka rakentamista Korkeasaarikin on tukenut. Siellä alkaa olla jo lähes valmista, enää puuttuu sähköt ja peltikatto. Luokkahuoneet, tutkijoiden makuuhuoneet ja keittiö olivat jo valmiit ja kalustettu.

Loppupäivän ajan tarkkailimme muita alueen laumoja ja päivän naurut saimme, kun iso uros päätti voimia esitellessään hajottaa ison tammen palasiksi. Tasajalkaa hyppien machomies sai valtavan, luultavasti lahon, rungonosan rysähtämään maahan, ja piti mennä vielä maassa töröttävää puuta repimään. Pieni uros katsoi isomman toimia hieman kauempaa uteliaana, ja hetken päästä meni itsekin pikkujaloilla potkimaan runkoa ja vaikutti tyytyväiseltä, kun sai kiskottua kaarnanpalasia irti.

Haikein mielin pakkasin illalla tavarat rinkkaan (miten niitä aina onkin enemmän kotiinpäin mennessä!) ja kävimme vielä yhdessä illallisella kantapaikassa. Toivottavasti pääsen vielä joskus käymään Marokossa uudestaan ja samoilemaan berberiapinoiden metsissä!

Lue Berberiblogin aiemmat osat:
Berberiblogi, osa 1: Marokkoon ja suoraan maastoon
Berberiblogi, osa 2: Jalkapalloa ja apina-asiaa
Berberiblogi, osa 3: Peuroja ja kotiloita
Berberiblogi, osa 4: Kolme erilaista berberiapinalaumaa
Berberiblogi, osa 5: Apinoiden suojelija Mohamed
Berberiblogi, osa 6: Satumetsää ja sotkettua kosteikkoa